Yhdessätekeminen on aihe, jota en voi liikaa hehkuttaa. Vaikka olen kuinka itsenäinen ja itseohjautuva, ajoittain sosiaalinen erakkokin, kaipaan ihmisiä ja yhdessä tekemistä. Uskon, etten ole tässä yksin, vai?. Viime viikonloppuna käytimme päivän ystäväni, työnohjaajakollegan kanssa luovuuteen ja tietoiseen boxin ulkopuolelle kurkkimiseen. 

Käytimme eri menetelmiä, mm. mukana oli liike, sanallistimme asioita, mutta luova maalaaminen oli yksi tekemisen väline. Teimme alkuun suurehkon teoksen, jossa kumpikin aloitti oman luovan maalaamisen omilla väreillä, ilman esittävää tekemistä. Vaihdoimme puolia aina sopivin aikavälein. Ai jai, siinä sai tutkailla taas omia rajoja ja rajattomuutta, miltä tuntuu mennä toisen tontille omilla väreillä ja omalla käsialalla. Sotkemaan suorastaan toisen teosta. Mutta lopputulos oli hauska, suorastaan huikea ja kun vielä siitä luovasta teoksesta katsoo pieniä yksityiskohtia, voi löytää mitä tahansa. Voimaeläimiä, kuvioita, joita voimme nähdä eri tavalla löytäen uusia näkökulmia.

Sen jälkeen vielä maalasimme siten, että saimme valita niitä värejä, jotka vähiten kutsuvat meitä ja maalasimme ainoastaan vasemmalla kädellä. Voin sanoa, että aika rankkaa oli, siinä joutui epämukavuusalueelle, tai ainakin venyttämään omaa mukavuusaluetta kunnolla. Värimaailma pelkästään tuntui vieraalta. Mutta lopputulos oli hauska, ja totesimme loppuun, että hyvä siitä tuli eli hyvä me. Annoimme siis kiitoksen itselle. 

Kuinka terapeuttista on välillä laittaa kädet maaliin (tosin hanskojen kanssa) tai maalata siveltimellä jotain, ilman että tietää mitä siitä tulee. Heittäytymistä kunnolla, jonka voi tehdä ihmisen kanssa, johon luottaa ja joka ei tuomitse. Terapeuttista on sekä maalaaminen, että yhdessä tekeminen. Kokonaisvaltainen hyvinvointi kun pitää sisällään monta tärkeää elementtiä, sosiaaliset suhteen mukaan lukien ja siksi ainakin itselleni on tärkeää työn ohessa löytää näitä eri tavalla voimaannuttavia hetkiä.